Mitä korvikealkoholit ovat?

Tekstin koostanut Arvi Pihlman

Korvikealkoholeiksi tai alkoholin korvikkeiksi kutsutaan alkoholia sisältäviä aineita, joita ei ole tarkoitettu juotavaksi, mutta joita siitä huolimatta käytetään myös päihteinä.

Esimerkiksi monet teknisiin tarpeisiin tarkoitetut aineet sisältävät alkoholia, kuten polttoaineet, autojen tuulilasinpesuaineet, jäänestoaineet, jarrunesteet tai jotkut pintakäsittelyssä käytetyt aineet. Myös monissa lääke-, hygienia- tai kosmetiikkakäyttöön tarkoitetuissa aineissa, kuten yskänlääkkeissä, parta- ja hajuvesissä sekä desinfiointiaineissa, on alkoholia.

Päihdekäytön estämiseksi ne on yleensä pyritty tekemään juomakelvottomiksi denaturoimalla, eli lisäämällä niihin pahanmakuisia ja -hajuisia, jopa myrkyllisiä kemikaaleja. Osa denaturointiaineista on hengenvaarallisia.

Korvikealkoholeja on käytetty siitä syystä, että ne ovat olleet helpommin saatavilla tai halvempia kuin juotavaksi myyty alkoholi.

Korvikkeet 1900-luvun alussa - Pulituuria ja Hokmannin tippoja

1900-luvun alun alkoholipolitiikka oli tiukkaa. Myös julkinen keskustelu alkoholinkäytöstä oli jo pitkään ollut hyvin alkoholikielteistä. Kunnat saivat kieltää alkoholin myynnin ja anniskelun sekä päihtyneenä esiintymisen alueellaan 1890-luvulta alkaen. Alkoholin myyntiä rajoitettiin erityisesti maaseudulla ja maaseutu olikin käytännössä kuivatettu alkoholikaupasta. Kaupungeissa alkoholivastaisuus ei saanut samanlaista kaikupohjaa. Alkoholikiellot koskivat suurinta osaa Suomen väestöstä, sillä valtaosa asui maaseudulla.

Viinan verottaminen oli ollut merkittävä tulonlähde valtiolle jo 1700-luvulta lähtien. Vuonna 1893 laissa säädettiin ensimmäistä kertaa teolliseen käyttöön tarkoitetun väkiviinan (spriin) denaturoimisesta, eli juomakelvottomaksi tekemisestä. Teolliseen käyttöön tarkoitetusta alkoholista ei tarvinnut maksaa valmistusveroa. Lisäämällä siihen määrättyjä denaturoimisaineita pyrittiin varmistamaan, ettei sitä käytettäisi päihtymistarkoitukseen ja näin siis kierrettäisi veroja. Samalla denaturoimatonta alkoholia sisältävien lääkkeiden myyntiä apteekeissa rajoitettiin.

Eräitä tekniseen tai lääkinnälliseen käyttöön tarkoitettuja alkoholipitoisia tuotteita oli käytetty perinteisesti korvikkeina. Puutöiden viimeistelyssä käytetty pulituuri ja kotihoitolääkkeenä käytetty spriitä ja eetteriä sisältävät Hokmannin tipat olivat suosiossa. Myös ”slaagivesi” eli ”halvausvesi” ja ”riigapalsami” kelpasivat. Lääkkeet sekoitettiin apteekissa ja monen perustana oli sprii.

Sekatavarakaupoista saatava pulituuri ja apteekkien alkoholipitoiset lääkkeet tarjosivat halukkaille keinon saada käsiinsä alkoholia sielläkin, missä ei ollut mahdollista hankkia alkoholijuomia laillisesti. Denaturoiminen ei ollut lopettanut korvikkeiden juomista, mutta sen sijaan denaturointiaineet, kuten pyridiini ja metanoli, aiheuttivat myrkytyksiä ja jopa kuolemantapauksia.

Sanomalehtien sivuilla keskusteltiin korvikkeiden juomisesta erityisesti maaseudulla. Kirjoituksissa alkoholi ilmensi usein rappiota ja korvikkeiden juominen rappion syvintä suota. Apteekkarit ja kauppiaat saivat kuulla kunniansa. Heidän syytettiin ahneuksissaan myyvän alkoholinhimoisille korvikkeita välittämättä sosiaalisista seurauksista ja myrkytyksistä.

Kun lähenee niitä paikkakuntia missä noita rohtoloita on, tungeikse jo etäällä nenään inhottava Hokmannin rohtojen haju, tai jos käypi kaupunkiin markkinoille, niin löyhkää lähes koko kaupunki silloin Hokmannille. Maalaisväestöön erittäinkin on noiden aineiden nauttiminen syvälle juurtunut, ja leviää siellä yhä edelleenkin, ellei lakia saada joka pystyisi sitä ehkäisemään. Kun oluet lopetettiin kievareista, on noiden teknillisten ainesten menekki suurenemistaan suurennut, jonka tähden monikin kauppias hyvillään hieroo käsiänsä. Mutta juomahimon vallassa olevat ihmiset eivät huomaa kuinka tärvelevät terveytensä ja tuhlaavat rahansa.

(Uusi Aura 10.2.1897)

Ennen oli väkijuomia saatavissa paikkakunnan kauppiailla, ja puumalaiset tietysti ilolla käyttivät näin hauskaa tilaisuutta. Mutta kun uusi toimelias nimismies teki tästä surkean lopun, syntyi suru ja kaipaus. Mutta taivas selveni taas ja uusi toivo täytti rinnat. Apteekki ilmestyi näet paikkakuntaan ja rohtojen kauniisti järjestetyissä riveissä huomattiin riemastuksella tuo vanha siunattu ”hokmanni" ja vielä toinenkin ”jalo neste" — ns. ”slaagivesi". Sitä oli käytettävä halvausta vastaan ”ulkonaisesti", vaan ilolla huomattiin, että se kelpasi ryypätäkin. Oiva keksintö sentään tuo ”slaagivesi!" Nuo hyvät puumalaiset eivät tähän asti juuri olleet terveydenhoidosta välittäneet. Tuskin tiesivät että sen nimistä olikaan maailmassa. Vaan nyt asia äkkiä selveni. Useat tunsivat itsessään olevan suuren taipumuksen huimaukseen ja ääretön pelko syntyi sen johdosta. Tuota siunattua lääkettä ostettiin suuret määrät. ”Ja sitten ryypättiin."

(Keski-Suomi 30.12.1893)

Puuseppien mutta myös lääkärien ja apteekkarien arveltiin altistuvan kiusaukselle siemailla sisuksiinsa osa työntekoon tarkoitetuista aineista. Juhlapäivinä ja markkinoilla kerrottiin apteekkitippojen hajun täyttävän ilman. Mitä ilmeisimmin sanomalehdet liioittelivat tavan yleisyyttä, mutta mielialan kohentamiseksi muutkin ihmiset kuin ”maaseutujen juopot” maistelivat korvikkeita.

Kieltolain aika 1919–1932

Kieltolaki astui voimaan vuonna 1919 aikana, jolloin alkoholin saanti oli jo valmiiksi hyvin ahtaalla. Ensimmäisen maailmansodan syttyessä alkoholin myyntiä rajoitettiin voimakkaasti. Alkoholinkulutus oli Suomessa ollut verraten vähäistä jo pitkään ennen sotaa. Samoihin aikoihin kieltolakeja toteutettiin myös muualla maailmassa.

Alkoholia yli kaksi tilavuusprosenttia sisältävien aineiden valmistus, maahantuonti, myynti, kuljetus ja varastointi kiellettiin. Poikkeuksia olivat lääkinnällisiin, teknisiin ja tieteellisiin tarkoituksiin valmistetut tuotteet sekä kirkon ehtoollisviini.

Virosta salakuljetetun pirtun lisäksi eri puolilla maata käytettiin myös korvikkeita. Apteekkitippojen ja pulituurin ohella kansalle kelpasivat kölninvesi sekä parta-, iho-, suu- ja hajuvedet. Työväen turvautuessa pitkälti salakuljetetun pirtun ympärillä pyörivään riskialttiiseen salakauppaan pysyi apteekkien laillinen alkoholitarjonta auki ylempien yhteiskuntaluokkien jäsenille. Lääkealkoholi oli kallista, eivätkä lääkärit työväen asuinalueella suostuneet kirjoittamaan tarvittavia reseptejä. Esimerkiksi Helsingissä suurin osa apteekkialkoholista myytiin ”paremman väen” alueilla, usein lääkkeeksi ”naisten vaivoihin”. Alkoholia juotiin kieltolain aikana arviolta pari litraa 100% alkoholia jokaista suomalaista kohden vuodessa.

Kieltolaki kumottiin vuonna 1932. Neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä oli kallistuttu kieltolain kumoamisen puolelle. Lain kumoaminen lupasi valtiolle tuloja veroina ja säästöinä. 1930-luvun alun lamakausi kaatoi kieltolakeja muissakin maissa.

Tipat ja kolinat valtion viinan korvaajina

Kieltolain kaaduttua alkoholin valmistuksesta ja myynnistä tuli valtion monopoli. Alkoholia sai nyt ostaa Alkon myymälöistä ja tietyistä ravintoloista, mutta vain kaupungeissa. Maaseutu jäi ilman Alkon myymälöitä ja anniskeluoikeuksin varustettuja ravintoloita aina 1960-luvun lopulle asti. Kieltolain loppumisen luultiin lopettavan myös korvikkeiden juomisen. Niiden juominen vähenikin heti lain kaaduttua, mutta jo muutaman vuoden kuluttua se kääntyi taas kasvuun.

Sotien jälkeen Alkossa alettiin harjoittaa niin sanottua ostajaintarkkailua. Erityiset tarkkailijat valvoivat ostajia Alkon myymälöissä. Asiakkaiden alkoholinkäyttöä selvitettiin ja sitä pyrittiin ohjaamaan haluttuun suuntaan puhutteluilla ja myyntikielloilla. Alkoholinkäyttäjiä jaoteltiin ”kansanluokittain”. Kontrollin pääkohteena olivat ”kansan syvät rivit”, ei sivistyneistö eikä varakkaampi väki ja näiden suosimat juomat. Erityistä huolta kannettiin nuorison, työläisten ja maalaisten juomisesta. Epäilyttävistä asiakkaista hankittiin tietoja monin tavoin, kuten kotikäynnein, naapureita haastattelemalla ja viranomaistiedoista. Ostosten tekoon tarvittiin myymälätodistus eli viinakortti, johon ostokset merkittiin ja joka voitiin ottaa pois väärinkäyttäjiksi epäillyiltä. Väärinkäyttäjiksi leimatut ihmiset joutuivat silloin hankkimaan juomansa muualta.

Kaupungeissa korvikkeiden käyttö liittyi yleensä heikkoon sosiaaliseen asemaan. Köyhyys ja väärinkäyttäjäksi leimautuminen ajoivat juomarit hankkimaan alkoholinsa muualta kuin viinakaupoista tai ravintoloista. Myös työssään alkoholia sisältäviä aineita, kuten pulituuria, tarvitsevat henkilöt saattoivat käyttää niitä korvikkeina. Siellä missä viinakauppoja ei ollut, eli lähinnä maaseudulla ja metsätyömailla, korvikkeiden juominen ei niinkään ollut kiinni asemasta tai varallisuudesta. Jos viinakauppa oli kaukana, korvikkeet kelpasivat laajemmillekin kansanosille.

Apteekeista sai reseptillä denaturoimatonta tai lievästi denaturoitua apteekkispriitä joko sellaisenaan tai lääkeseoksina. Alkoholipitoiset lääkkeet olivatkin suosittuja korvikkeita. Yleisiä olivat myös lievästi denaturoidut suu-, hius-, kasvo- ja hajuvedet. Korvikkeina käytetyt tuotteet saivat omia kutsumanimiään. Apteekkilääkkeitä kutsuttiin ”tipoiksi”, suu-, hius-, kasvo- ja hajuvesiä Eau de Colognen mukaan ”kolinoiksi”. Denaturoitua spriitä kutsuttiin ”tentuksi” tai ”tenuksi”.

Tenu ja kaupunkien kodittomat

Viranomaiset kitkivät korvikkeiden juomista tiukentamalla kontrollia ja vahvistamalla denaturointia. ”Kolinoiden” naukkailu hiipui kun niitä alettiin denaturoida kolokvintilla. Myös apteekkitippojen menekki laski tuotteiden myynnistä poistamisen, reseptilääkkeiksi muuttamisen ja alkoholipitoisuuden rajoittamisen seurauksena.

Tämän jälkeen korvikkeiden juominen rajoittui pienemmän käyttäjäkunnan tavaksi. Korvikkeiden juoja oli yhä useammin kaupungin asunnoton mies. Kaikki korvikkeiden juojat eivät kuitenkaan olleet asunnottomia eivätkä kaikki asunnottomat käyttäneet päihteitä. Lisäksi juominen oli usein kausittaista ja korvikkeita käytettiin kun rahat eivät riittäneet muuhun.

Sotien jälkeen kaupunkien asunnoton väestö kasvoi ja viimeistään 1960-luvulle tultaessa asunnottomista ihmisistä oli tullut näkyvä osa suurimpien kaupunkien katukuvaa. Useimmiten he olivat perheettömiä miehiä, joista monet olivat muuttaneet työn perässä kaupunkiin.

He yöpyivät hiekka- ja roskalaatikoissa, keskeneräisissä rakennuksissa, kerrostalojen ullakkotasanteilla, purkurakennuksissa, hylätyissä ladoissa, teltoissa, itse kyhätyissä koijissa, rappukäytävissä, joukkomajoitustiloissa, tuttujen nurkissa tai taivasalla. Jotkut yöpyivät ulkona lyhyempiä jaksoja, toiset asuivat omatekoisissa koijissa vuosikausia. Osa koijista oli yksinkertaisia jätelaudasta kyhättyjä suojia, osa hyvinkin huolella rakennettuja asumuksia – olivathan monet asunnottomista työskennelleet esimerkiksi rakennustöissä.

Monelle kaupunkien asunnottomalle toisten asunnottomien seura tarjosi turvaa. Ryhmässä erilaisten tarpeiden, kuten ruoan ja juoman, hankkiminen voitiin jakaa useamman ihmisen kontolle, jolloin ihmiset eivät olleet riippuvaisia vain itsestään. Toimeentuloa saatiin keikkatöistä, kerjäämällä, pulloja, jätepaperia ja romua keräämällä, ruokaa dyykkaamalla, eläkkeistä, sairauspäivärahoista ja huoltoavusta.

LC-liuotin oli suosittu korvike. Sitä käytettiin Helsingissä lähes yksinomaan väärin. 1960 kuoli denaturoituun alkoholiin 26 henkeä, minkä jälkeen LC-liuottimen myynti lopetettiin.

Taloussprii oli denaturoitu myrkyllisellä metanolilla. Denaturointi alkoi olla jo niin vahvaa, että se haittasi varsinaista käyttötarkoitusta. Lisäksi ihmisiä oli kuollut juotuaan metanolipohjaisia teknisiä alkoholeja. 1960-luvun puolivälissä sai jalansijaa näkemys, jonka mukaan denaturointiaineilla ei saanut langettaa ihmisille kuolemantuomiota. Metanoli korvattiin denaturointiaineella, joka vain teki tuotteesta hyvin pahanmakuisen ja -hajuisen. Taloussprii T saavutti korvikkeiden käyttäjien keskuudessa suuren suosion ja se syrjäytti nopeasti muut korvikkeet. T-sprii sai kutsumanimen ”liekkiviina” etiketin kuvan perusteella.

Liekkiviinan myynti lopetettiin vuonna 1972 ja korvikkeiden juominen romahti seuraavien vuosien aikana. Korvikejuomisen tyrehtymiseen vaikuttivat muutkin syyt kuin suositun liekkiviinan poistuminen. Keskiolut tuli kauppoihin vuonna 1969, Alkon viinakortti poistui lopullisesti vuonna 1971 ja asunnottomien saamia päivä- ja eläkerahoja nostettiin. Keskioluen ilmestyminen ruokakauppoihin ja Alkon myymälöiden perustaminen maaseudulle nostivat samaan aikaan alkoholinkulutuksen ennennäkemättömään nousuun.

Suomen liityttyä Euroopan unioniin vuonna 1995 oli metanolin käyttö tietyissä huoltoasematuotteissa jälleen sallittava. Metanolin paluu korvikkeina käytettyihin tuotteisiin näkyi heti myrkytyskuolemien lisääntymisenä. Jo pienikin annos metanolia voi aiheuttaa sokeuden ja vähän suurempi annos saattaa viedä hengen.

Korvikkeiden käyttö jatkui pienessä päihteidenkäyttäjien piirissä läpi 1990-luvun ja vielä 2000-luvun alussa. 2000-luvun puolella korvikkeiden käyttö näyttää hiipuneen lähinnä satunnaiseksi osaksi monenlaisten päihteiden sekakäyttöä. Lasol (tuulilasinpesuaine), Sinol (polttoaine), Marinol (polttoaine), Masinol (bensiinin lisäaine) ja käsidesinfiointiaine ovat olleet tyypillisiä viimeisimmän vaiheen korvikkeita.

Asunnottomien parissa työskennellyt muistelee korvikejuomisen jälkeensä jättämää pistävää hajua:

”Tää on nyt kahdeskymmenes vuasi ku mä oon töissä, ni kyllä alkuaikana se kissanpissan haju oli täällä ihan jatkuvasti. Ja koska sehän on sitte et se säilyy vessanpytyssäki kun käyt pissalla, se on kaks kolme päivää se säilyy siinä posliinissa kiinni. Et se on jännä et se on niin hirvittävän voimakas se haju.”

”Ja viälä sanotaan joku neljä viis vuatta sitte ku meil oli jouluna yätäpäivää auki ni sillon oli sääntö että jos oot juanu korvikkeita niin et saa tulla tänne sisälle koska se ois pilannu kaikkien muittenki jouluaterian, vaan heille annettii mukaan sitte ateria. Et me haluttiin se että myöskään heitä ei suljeta sillä tavalla pois, mutta me tiädettiin se että jos tänne ois tullu muutama korvikkeen juaja niin totanoin kaikki muut ois kyllä lähteny.”

Miten korvikkeita valmistettiin juotovaksi?

Korvikkeiden juojat kehittivät erilaisia kekseliäitä keinoja, joilla aineet valmisteltiin sopivammiksi nauttimista varten. Aineita putsattiin jo ennen kuin niitä alettiin 1800-luvun lopulla varta vasten denaturoida, sillä ne sisälsivät erilaisia juomista haittaavia aineksia. Esimerkiksi pulituurista pyrittiin erottamaan väriaineet. Denaturoitujen tuotteiden tultua kauppoihin kehiteltiin uusia keinoja haitallisten ainesosien poistamiseksi.

1800-luvun ja 1900-luvun alun pulituurikauden aikanatunnettu puhdistuskeino oli sekoittaa pulituuriin suolaa, sokeria, etikkaa tai kaljaa, jonka jälkeen seosta ravisteltiin. Astian pohjalle muodostui möhkäle, joka sitten heitettiin pois. Samantapainen keino pulituurin puhdistamiseksi ”hakkaamalla” on säilynyt myöhemmillekin vuosille. Pulituuria ravisteltiin voimakkaasti ja ylimääräisistä aineista tiivistyi pullon pohjalle möykky. Usein pulituuria ”hakattiin” porukassa laulun tahdissa. Ainakin Pelastusarmeijan laulu ”Rakastaako Jeesus meitä?” oli suosittu: Rakastaako Jeesus meitä/ rakastaapa tietenkin/ olemmeko enkeleitä/ olemmepa tietenkin.

Eräs liekkiviinan juoja kuvasi sen käyttöä seuraavasti:Talousspriihin sekoitettiin vettä tai sitruunasoodaa ja sokeria pullon pohjalle, ainetta sekoitettiin päästäen välillä kaasuja pois ja annettiin seistä niin että aine kirkastui.

Korvikkeita myös laimennettiin. Lasol lantrattiin ennen käyttöä veteen tai johonkin muuhun saatavilla olevaan juomaan. Joskus korvikkeita myös yritettiin putsata liekillä polttamalla eli ”tömäyttämällä”, leivän läpi suodattamalla tai pakkasella rautakankea pitkin valuttamalla. Denaturointiaineiden uskottiin suodattuvan leipään tai jäävän kiinni jäätyneeseen rautaan.

Denaturoitua apteekkispriitä

Muistelee Jorma, s. 1941

No sit on B kakkonen. Elikä Spiritus fortuksessa etiketissä lukee A2 ja tää B2 on semmonen, mikä oli silloin 1950-luvulla jo erittäin vahvasti denaturoitu sprii, mitä esimerkiks eläinlääkärit käytti instrumenttien pesemiseen. Ja kun se oli denaturoitu, se oli lempinmeltään tenttua.

Niin Keuruulla oli eläinlääkäri, joka kirjotti sitä pirtua vähän liikaa isännille ja käytti itekkin ja hän menetti sen A2-oikeuden. Ja sitten tuli taas isäntä pyytämään, oli sika sairas, niin pirtua, ni hän sanoi, että

Ei ei, minä en saa enää kirjottaa sitä pirtua, mutta ota B kakkosta. Kyllä B kakkosta voi juua, minäkin juon.

Ja tästä B kakkosesta on sitten jo omakohtasiakin kokemuksia. B2 oli semmonen, että kuopiolainen limonaditehtaan, Raninin limonaditehtaan banaanijuoma oli semmonen, joka kompensoi sitä denaturoimisainetta ja sitä pystyi juomaan oksentamata.

Kenkäplankki

Muistelee Jorma, s. 1941

Kenkälankki oli sellanen aine, että söivät, tai no syömiseksihän sitä pitää sanoo kun juoda sitä ei voi, ni leivän päällä. Siit on semmonen kaskuki, ainakin tuolla Keuruulla, että Ratkesin ryyppäämään, sanoi mustalainen kun kirkonmäellä kenkälankkia söi.

Mitä Jeppe joi -tekstien kirjalliset lähteet

Apo, Satu (2001) Viinan voima: Näkökulmia suomalaisten kansanomaiseen alkoholiajatteluun ja -kulttuuriin. SKS.

Häikiö, Martti (2007) Alkon historia. Helsinki: Otava.

Kaartinen, Aija (2012) Kieltolaki ei kuivattanut Suomea. Duodecim 128, 2445–2452.

Kahlos, Hannu (2006) Ostajaintarkkailun aika alkoholipolitiikassa. Teoksessa Peltonen, Matti & Kilpiö, Kaarina & Kuusi, Hanna (toim.) Alkoholin vuosisata. Suomalaisten alkoholiolojen käänteitä 1900-luvulla. Helsinki: SKS, 179–217.

Kaukonen, Olavi (2003) Tommi muuttuneissa palvelurakenteissa. Teoksessa Jarmo Heinonen & Hannu Alho & Jukka Lindeman & Kirsimarja Raitasalo & Risto Roine (toim.) Tommi 2003: Alkoholi- ja huumetutkimuksen vuosikirja. Alkoholi- ja huumetutkijain seura ry, 67–81.

Kuitunen, Tapio (2000) Alkoholimyrkytykset. Duodecim 116, 1655–1661. [TRKS]

Kylmälä, Jouni (1991) Asunnottomien alkoholistien elämää yhteiskunnan ja valtion reunalla: Helsingin pultsareiden maailmaa etsimässä. Lisensiaatintyö, Helsingin yliopiston sosiologian laitos.

Lapatto-Reiniluoto, Outi & Ikäheimo, Risto (2012) Korvikealkoholimyrkytykset. Duodecim 128, 2140–2148.

Malinen, Anette (2003) Kartoitus alkoholikorvikkeiden käytöstä Suomessa vuonna 2002. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2003:3.

Murto, Lasse (1969) Korvikeaineiden väärinkäyttäjät ja skidrowlainen elämäntapa. Tutkimus tamperelaisista korvikealkoholisteista, heidän taustastaan, kehityksestään, elintavoistaan ja mielipiteistään sekä heidän muodostamistaan pienryhmistä. Tampere: Tampereen yliopisto.

Murto, Lasse (1978) Asunnottomien alkoholistien elinolosuhteet ja elämäntapa sekä yhteiskunnan toimenpiteet. Alkoholitutkimussäätiön julkaisuja 30.

Murto, Lasse & Niemelä, Jorma (1986) Asunnottomien päihtyminen ja raitistuminen viinakaupan lakkotilanteessa 1985. Alkoholipoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimusseloste n:o 175. Helsinki: Alkoholipoliittinen tutkimuslaitos.

Mäkelä, Klaus (1979) Unrecorded consumption of alcohol in Finland, 1950–1975. Reports from the Social research institute of alcohol studies.

Peltonen, Matti (1997) Kerta kiellon päälle. Suomalainen kieltolakimentaliteetti. Vuoden 1733 juopumusasetuksesta kieltolain kumoamiseen 1932. Hämeenlinna: Hanki ja jää.

Peltonen, Matti (2002) Remua ja ryhtiä: Alkoholiolot ja tapakasvatus 1950-luvun Suomessa. Tampere: Gaudeamus.

Peltonen, Matti (2006): Alkoholi ja suomalaiset 1900-luvulla. Teoksessa Peltonen, Matti & Kilpiö, Kaarina & Kuusi, Hanna (toim.) Alkoholin vuosisata. Suomalaisten alkoholiolojen käänteitä 1900-luvulla. Helsinki: SKS, 7–13.

Pyyvaara, Ulla & Timonen, Arto (2012) Katu – Asunnottomat kertovat. Helsinki: Into.

Rasinaho, Kirsi (2006) Alkoholin salakauppa Helsingissä vuosina 1919–1932. Teoksessa Matti Peltonen & Kaarina Kilpiö & Hanna Kuusi (toim.) Alkoholin vuosisata: suomalaisten alkoholiolojen käänteitä 1900-luvulla. Helsinki: SKS, 17–85.

Reijonen, Merja (1987) Taivas kattona: Raportti ulkona asumisesta alkutalven pakkasilla 1987. Sosiaalihallituksen raporttisarja 8:1987. Helsinki: Sosiaalihallitus.

Taipale, Ilkka (1979) Poikkeavien alkoholin käyttäjien nimitykset ja määrittelyt Suomessa. Alkoholipoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimusseloste n:o 124. Helsinki: Alkoholipoliittinen tutkimuslaitos.

Taipale, Ilkka (1982) Asunnottomuus ja alkoholi: Sosiaalilääketieteellinen tutkimus Helsingistä vuosilta 1937–1977. Alkoholitutkimussäätiön julkaisuja n:o 32.

Taipale, Väinö (1962) Denaturoitujen alkoholipitoisten valmisteiden ja lääkinnällisiin tarkoituksiin luovutetun väkiviinan väärinkäytöstä. Sosiaaliministeriön koollekutsumassa raittiusjärjestöjen edustajakokouksessa 7.5.1962 pidetty esitelmä. Suomen akateeminen raittiusliitto. Alkoholikysymys: 30, 68–73.

Turpeinen, Oiva (1980) Ensimmäisen maailmansodan aikainen alkoholipolitiikka Suomessa. Elokuusta 1914 maaliskuuhun 1917. Alkoholipoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimusseloste n:o 142. Helsinki: Alkoholipoliittinen tutkimuslaitos.